Oodi kissalle

Minulla on tapana tehdä joka vuodelle kissaseinäkalenteri, tietenkin Tupsun ja Miirun kuvilla. Ensi vuoden kalenterissa tulee olemaan kuvien ohella kissarunoja. 

Löysin kirjastosta ensin runoantologian Eläinrunojen kirja. Sen kansisivulla oli esittely kokoelman toimittajasta, Satu Koskimiehestä, ja erittäin lupaavalta kuulostava maininta toisesta runoantologiasta: Runojen kissa. Se oli varmaankin ollut samalla hyllyllä kirjastossa, kun lainasin tuon ensimmäisen kirjan, mutta ohuempana kirjana, ja kirjan nimi hyvin hailakalla tekstillä kirjan selkämyksessä, jäi minulta huomaamatta.

No, varasin kirjan, kuten näinä aikoina tarvitsee toimia, jotta kirjastosta saa itselleen kirjoja, ja sain kissarunokokoelman käsiini. Ja sehän osoittautui juuri oikeaksi kalenteria ajatellen. Löysin sieltä helposti runon joka kuukaudelle. Kuvan alta löytyy niistä yksi, tässä kokonaisuudessaan, kalenteriin mahtui vain runon alkupätkä. Pablo Nerudan Oodi kissalle asettaa kissat niille ansaitusti kuuluvaan asemaan. Vai mitä mieltä olet? 

Pablo Neruda: Oodi kissalle

Eläimistä tuli
susia,
millä liikaa häntää, millä iso
murheellinen pää.
Vähä vähältä ne alkoivat
sopeutua, 
kävivät maisemaan taloksi,
saivat täpliä, somistuivat,
joku lensi.
Kissa,
kissa yksin
ilmaantui valmiina
ja ylpeänä:
se oli heti syntyään täydellinen,
kulki yksin ja tiesi mitä tahtoi.

Ihminen haluaisi olla kala tai lintu,
käärme saisi mielellään siivet,
koira on pelkkä vikaan mennyt leijona,
insinööri soisi olevansa runoilija,
kärpänen kokee lentää kuin pääskynen,
runoilija yrittää matkia kärpästä,
mutta kissa
haluaa olla vain kissa
ja yhtä kissaa se on
hännästä viiksiin,
harmaasta aavistuksesta elävään hiireen,
yön pimeydestä kultaisiin silmiin.

Ei ole sen veroista
ykseyttä,
ei kuu eikä kukka
ole rakennettu 
niin hyvin:
se on niin yksi kappale
kuin aurinko tai topaasi
ja sen joustava ääriviiva
on siro ja luja
kuin laivan keula.
Sen keltaisista silmistä
jää yksi ainut
viiru
johon lentävät yön kolikot.

Oi pikkuinen
keisari ilman keisarikuntaa,
isänmaaton valloittaja,
salongin pieni tiikeri, 
eroottisten taivaskattojen 
lemmensulttaani,
sinä komennat myrskyssä
rakkauden tuulta
kun liikut 
ja painat 
maata vasten
neljä herkkää jalkaa,
nuuhkit, 
epäilet kaikkea
mitä maa kantaa päällään,
sillä kaikki 
on saastaista
kissan tahrattomalle käpälälle.

Oi huoneiston joutilas
peto, yön röyhkeä
käpälänjälki,
laiska, jäntevä
ja etäinen,
syöverinsyvä kolli,
asumusten 
salainen poliisi,
jonkin
kadonneen sametin
tunnusmerkki,
varmaankaan 
et ole lajina
arvoitus,
kaiketi ei ole mysteerio,
kaikki sinut tuntevat; kuulut
ihan tavallisimpaan talonväkeen,
kaiketi kaikki luulevat niin,
kaikki luulevat olevansa
kissansa isäntiä,
omistajia, kissan
enoja, kavereita,
virkaveljiä,
oppilaita tai ystäviä.

Minä en.
Minä luulen toisin.
Minä en tunne kissaa.
Minulle on tuttua monenmoinen, elämä
ja sen arkipelaagi
meri ja kaupungin laskemattomuus,
kasvitiede,
naiset ja niiden kummat salat,
matematiikan kertotaulut ja miinukset,
maan vulkaaniset suppilot,
palokuntalaisten palkitsematon hyvyys,
pappien sinertävä atavismi,
mutta kissasta minä en saa selvää.
Minun järkeni liukastuu sen välinpitämättömyyteen, 
sen silmissä on kultaiset numerot. 

(Suom. Pentti Saaritsa)