Kukin kissa on omanlaisensa - myös automatkaajana. Me pyrimme pitämään kissojen automatkat minimissä, sillä eiväthän ne niistä nauti. Muutaman kerran vuodessa on kuitenkin vuorossa sukulointireissu, joka tarkoittaa noin kuuden tunnin automatkaa.
Miiru on yksinkertaisen helppo kanssamatkustaja. Se menee kuljetuskoppaansa ilman vastusteluja ja heti, kun auto lähtee käyntiin, se asettuu koppaansa nukkumaan. Matka kuluu mukavasti nukkuen, välillä asentoa vaihtaen ja turkkia pesten, ilman pienintäkään miukaisua.
Mutta sitten on Tupsu. Sille automatkat ovat ihan pahinta painajaista. Kopasta olemme suosiolla luopuneet pitemmillä automatkoilla, sillä onneton miukuna ja vinkuna on kutakuinkin jatkuvaa ja tassut harovat ulos kopan sisäänkäynnin ristikosta. Koppa korvattiin siksi turvavyövaljailla, mikä paransi asiaa jonkin verran.
Tämän kesän reissulla ajoin menomatkan poikkeuksellisesti yksin kissojen kanssa ja niinpä sijoitin Tupsun valjaissaan etupenkille viereeni. Ajattelin, että siinä voin silitellen rauhoitella sitä aina tarpeen tullen. Tupsu reppana kun stressaantuu automatkoista niin, että se välillä läähättää ihan kuin olisi tukehtumaisillaan. Ei todellakaan mitään kivaa katseltavaa.
Alku olikin lupaava, taktiikkani tuntui toimivan. Pian Tupsu kuitenkin keksi pyrkiä syliin sen verran, kuin valjaiden remmi antoi myöten. Nostin sen muutaman kerran takaisin omalle paikalleen, mutta koska toisen surkeus säälitti niin kovin ja se myös oli sylissä ihan rauhallisesti paikallaan, annoin sen olla siinä.
Miiru on yksinkertaisen helppo kanssamatkustaja. Se menee kuljetuskoppaansa ilman vastusteluja ja heti, kun auto lähtee käyntiin, se asettuu koppaansa nukkumaan. Matka kuluu mukavasti nukkuen, välillä asentoa vaihtaen ja turkkia pesten, ilman pienintäkään miukaisua.
Mutta sitten on Tupsu. Sille automatkat ovat ihan pahinta painajaista. Kopasta olemme suosiolla luopuneet pitemmillä automatkoilla, sillä onneton miukuna ja vinkuna on kutakuinkin jatkuvaa ja tassut harovat ulos kopan sisäänkäynnin ristikosta. Koppa korvattiin siksi turvavyövaljailla, mikä paransi asiaa jonkin verran.
Tämän kesän reissulla ajoin menomatkan poikkeuksellisesti yksin kissojen kanssa ja niinpä sijoitin Tupsun valjaissaan etupenkille viereeni. Ajattelin, että siinä voin silitellen rauhoitella sitä aina tarpeen tullen. Tupsu reppana kun stressaantuu automatkoista niin, että se välillä läähättää ihan kuin olisi tukehtumaisillaan. Ei todellakaan mitään kivaa katseltavaa.
Alku olikin lupaava, taktiikkani tuntui toimivan. Pian Tupsu kuitenkin keksi pyrkiä syliin sen verran, kuin valjaiden remmi antoi myöten. Nostin sen muutaman kerran takaisin omalle paikalleen, mutta koska toisen surkeus säälitti niin kovin ja se myös oli sylissä ihan rauhallisesti paikallaan, annoin sen olla siinä.
Taukopaikan jälkeen Tupsu könysi määrätietoisesti takaisin syliin ja asettui pää keskikonsoliin päin niin, että remmi riitti mahdollisimman hyvin. Tässä asennossa matkustimme kaikkiaan kolmisen tuntia.
Vaikka tämä melko rasittava matkustustapa olikin, niin ainakin nyt säästyimme pisu- ja kakkavahingoilta, joita aiemmilla matkoilla on tullut (siitä etupenkin vahva vuoraus viltein ja pyyhkein!).
Kotimatkalla ei pelkääjän paikka enää ollut vapaana, mutta koska sylimuoto oli osoittautunut tähän mennessä parhaiten toimivaksi, asetuin takapenkille ajatuksena, että Tupsu voi sielläkin asettua syliin.
No, sielläpä ei syli kelvannutkaan, vaan oli ihan pakko könytä Miirun kopan päälle. Kaikesta kolinasta ja kopan heilunnasta huolimatta Miiru tosiaan nukkui taaskin ihan tyynesti koko matkan. Siksi siitä ei tässä postauksessa ole kuviakaan, mutta tuolla kopan uumenissa se makailee.
Kiva että teillä meni reissu kissojen kanssa hyvin. Me ei olla vielä kertaakaan autoiltu kissan kanssa mutta nyt jouluna olisi eka kerta. Olen jo tehnyt listaa kaikista selvitettävistä asioista: mitä ottaa mukaan kissalle, kopan hankinta, reitillä pysähtymispaikat ja hinauspalvelun numerot talteen varuilta.
VastaaPoista