Kissa-allergisesta kissanomistajaksi - osa 2

Viimeksi kerroin, kuinka kissa-allerginen oli lapsena. Siinä samalla tuli kerrottua elämäni ensimmäisen kissan, eli mummolan Mikke-kissan, tarina.

Miken kuoltua meni monta vuotta ilman kissaa lähipiirissä. Mummo ja ukki eivät enää suostuneet ottamaan uutta kissaa, mitä en silloin voinut käsittää. Pääsin nauttimaan kissaseurasta vain hyvin satunnaisesti, ja allergiani verotti nautintoa melkoisesti. Ei olisi tullut mielenkään esimerkiksi käydä kissanäyttelyissä ihastelemassa kissoja. Olisin luultavasti tukehtunut jo ennen näyttelysalin puoliväliä.

Mutta sittenpä tapasin tyypin, jonka myötä elämääni palasi kissa! Tämä tyyppi on mieheni, jonka kanssa ollaan oltu kimpassa jo viisitoista vuotta. Kissaa hänellä ei itsellään ollut, mutta sellainen löytyi hänen lapsuudenkodistaan. Siellä tuli käytyä melko säännöllisesti varsinkin suhteemme alkuaikoina, jolloin elimme etäsuhteessa, ja niinpä olin saanut elämääni miehen lisäksi kissan. Aika täydellistä!

Oranssi Nappi-kissa ei vielä karkottanut allergiaani, mutta allergialääkkeiden avustuksella tulimme hyvin juttuun.

Nappi-kissa

Kuten Mikellä, myös Napilla oli julma loppu. Tapahtuneella ei ole todistajia, mutta oletettavasti Nappi päätyi ketun uhriksi kotipihassaan.

Uutta kissaa ei varsinaisesti ollut anoppilaan suunnitteilla, mutta jo kotoaan pois muuttanut mieheni sisko - siis kälyni - haki itselleen pitkäkarvaisen kissakaksikon kodista, jossa niistä jouduttiin luopumaan allergian takia. No, kälylläkin ilmeni allergiaa sen verran pahasti, että kissat päätyivätkin lopulta hänen vanhemmilleen.

Siellä ne ovat nyt asustelleet jo useamman (6, 7 tai 8) vuoden. Ja alkujaan sisäkissoina olleet katit nauttivat nyt ulkoilusta antaumuksella aina kelin salliessa. Niiden ulkoilujen alkaminen oli täysin vahinko, ne vain olivat kerran päässeet [karanneet] ulos ja kun eivät sitten eksyneet tai karanneet minnekään kauemmas, ovat saaneet ulkoilla vapaasti siitä lähtien.

Veta-kolli, jota kylläkin Fetaksi nimitämme.

Kea-kisuli

Juuri tätä karvakaksikkoa kiitän kissa-allergiani poistumisesta. Pikku hiljaa vuosien mittaan huomasin, ettei anoppilavierailulla enää tullutkaan allergiaoireita. Siitä se ajatus sitten lähti. Ehkä voisin vihdoin toteuttaa lapsuudenhaaveeni, jota en ollut pitänyt mahdollisena, ja ottaa kissan. Siitä päästäänkin täällä kuvaamaani kolmen vuoden takaiseen aikaan, jolloin Miiru saapui meille siskonsa Essun kanssa. Se saapuminen ajoittui muuten jouluaattoon ja meni muutenkin kaikkien kissanhoito-oppaiden vastaisesti, mutta siitä kenties lisää joskus myöhemmin!

Keaa kovempaa puskijaa ja syliinpyrkijää en ole tavannut (kissoissa).

Minoon hurja ja komia, mutta kuitenkin lutuinen.

Nyt meillä siis on kaksi kissaa ja minun kissa-allergiani on historiaa. Ja se on ihanaa!