Kissa-allergisesta kissanomistajaksi - osa 1

Olin lapsena allerginen kissoille. Ja oikeasti todella pahasti allerginen. Silmiä alkoi kutittaa ja nenä alkoi vuotaa heti, kun olin vain lähelläkään kissaa. Pidempi altistus sai hengen ahdistumaan ja vinkumaan. Siitä huolimatta olen ollut kissaihminen pienestä pitäen!

Meillä kotona ei tietenkään ollut kissaa allergiani takia, jos nyt olisi muutenkaan ollut. Mutta mummolassa oli. Mummola oli kissoineen kaikkineen minulle hyvin rakas paikka, vaikka varsinkin kesällä maalaistalo heinäpeltojen reunalla oli minunlaiselleni kissa- ja heinäallergiselle melkeinpä hengenvaarallinen paikka. Kaiken kruununa olin (ja olen) allerginen kalalle, jota mummolassa oli tarjolla päivittäin. Pahinta oli paistetun kalan haju.

Itse en sitä muista, sen verran pieni olin, mutta äidin kertoman mukaan eräänkin kerran keskikesällä, heinänteon aikaan, kun mummo vielä paistoi kalaa liedellä, oli normaalisti tasaisena käyvä puheen pulputukseni tuvan nurkassa vaientunut. Aika henkihieverissä olin kuulemma ollut, kun äiti oli kiikuttanut minut yläkertaan raikkaampaan ilmaan ja lääkinnyt onneksi mukana olleilla lääkkeillä.

Niin että tämä vain johdantona siihen, että olin allerginen, paitsi kissoille, myös monelle muulle.

Minä, mummo ja kissat.

Syntymäni aikaan mummolassa oli kaksi kissaa, mutta niitä en muista enkä sitä, mitä niille oikein tapahtui [oranssi = Pörri, musta = Mikko, kokivat luonnollisen poistuman - kertoi äitini]. Kun olin muutaman vuoden iässä, mummolaan tuli uusi kissa, komea kokoharmaa (kissojen värikielellä kai sininen...) Mikke. Paitsi että aluksihan se oli vain söpö pentu, komeus tuli sitten iän myötä.

Lapsuudessani ei tosiaankaan ollut älypuhelimia tai digikameroita. Alla olevat kuvat ovat kuta kuinkin ainoat, jotka löysin Mikestä sen 17-vuotisen elämän ajalta. Niin on maailma muuttunut. :)

Kaksi pentua: Mikke ja minä.

Viisitoista vuotta minua nuorempi pikkusiskoni ehti myös tutustua Mikkeen.

Mummo ja Mikke.

Kasvoin siis aikuiseksi Miken kanssa, aina vain allergiaani potien. Miken kohtalo oli julma. Se oli 17-vuotiaanakin vielä ikäisekseen hyväkuntoinen kissa, ainoastaan kuulo oli pahasti heikentynyt ja se sitten osoittautui kohtalokkaaksi. Mummolaan tuli eräänä päivänä kylään vieraita (toki tuttuja!), joilla oli mukanaan isokokoinen koira. Koira huomasi Miken, joka säntäsi koiraa karkuun ja piiloutui ojaan. Eikä sitten huonokuuloisena kuullut koiran lähestymistä. Koira läimäisi kerran tassullaan, ja siihen päättyi Miken elämä. Mummolle ja ukille rakas ja pitkäaikainen perheenjäsen oli äkkiä poissa. Voin vain arvella, että kuuluisa karjalainen vieraanvaraisuus oli sinä päivänä melko viileää.  

Viimeiseksi jäänyt kuva Mikestä.

Minulla heinä- ja siitepölyallergia alkoi jo hieman hellittää täysi-ikään tullessa, mutta kissoille pysyin allergisena vielä pitkälle aikuisikään asti. Kuinka sitten lopulta selätin tämän ikävän allergian ja päädyin kissaemännäksi, se selviää seuraavalla kerralla. Ensi jaksossa, niin kuin telkkarissa sanottaisiin...