Onnenhetkiä Tupsun kanssa

Tupsu täyttää tänään 2 vuotta. Tämä iso, pieni kissa tuottaa aivan älyttömästi iloa elämääni, se on niin veikeä ja lutuinen. On se toisaalta myös vaativa ja omatahtoinen, ja osaa kyllä ilmaista tahtonsa maukumalla tarvittaessa. Lähinnä silloin, jos pitää saada ovi auki eikä se tapahdu niin nopeasti kuin hän haluaisi tai, auta armias, jos se joskus ei aukeakaan ollenkaan.

Syntymäpäivän kunniaksi tässä muutamia vilahduksia päivittäisiin onnenhetkiin Tupsun kanssa.

Aamulla herään siihen, kun kissaherra puskee nallekarhunpehmoista päälakeaan poskeeni kysellen niin, joko mahdollisesti nousisin avaamaan oven. Jos en vielä jaksa nousta ylös, asettuu se hetken istuskeltuaan viereeni nukkumaan. Kun sille tulee kuuma, se siirtyy jalkopäähän.

Kun nousen ja annan merkin, että kohta on ovi auki vapauteen, Tupsu riemastuu. Sen sängystä ottama loikka on varmasti vähintään kaksi metriä pitkä, ja ulko-ovella se on kauan ennen minua, vaikkei sinne nyt niin kovin pitkä matka ole.

Pihalla se tulee vastaan kovasti juttujaan kertoen ja häntä komeasti purjeena pystyssä.

Kun sen nostaa syliin, paijailee se puskemalla ihanaa pehmoista päätään kasvojani vasten ja tassut vispaavat käsivarttani vasten.

Aina kun sitä silittää, lähtee kuuluva kehräyskone käyntiin.

Nukkuessaan se heittäytyy antaumuksella unien maailmaan.

Kun päivän ulkoilut ja aktiviteetit on suoritettu ja massu on täynnä ruokaa, suuntaa se yleensä makuuhuoneeseen yöunilleen. Jos ei sinne tulekaan pian ketään perässä, tulee se ihmetellen naukaisemaan olohuoneeseen ja asettuu nukkumaan lipaston päälle. Seurakissa nukkuessaankin, sellainen on Tupsu.

Hyvää syntymäpäivää, Tupsuliini-mussuliini!