Se oli tämä viikonloppu tasan vuosi sitten. Päästin kissat ulos perjantaiaamuna, kuten aina aamuisin. Tupsu piipahti vielä sisällä syömässä, ennen kuin lähdin töihin, Miirua ei näkynyt.
Palasin töistä kotiin iltapäivällä. Tupsu tuli vastaan, Miirua ei näkynyt. Miirua ei näkynyt koko päivänä eikä iltana. Perjantai-iltana ennen nukkumaan - tai nukkumisen yrityksiin - ryhtymistä kiersin lähialueilla etsimässä. Ei mitään jälkiä. Eikä yöllä, eikä vielä seuraavana aamunakaan.
Huoli oli kova, sillä vaikka se oli ennenkin viettänyt öitä ulkona, oli se kuitenkin päivällä ja illalla tasaisin välein näyttäytynyt ja käynyt syömässä jotain. Nyt siitä ei ollut yhtään havaintoa, ei edes hännänpään vilaisua vuorokauteen.
Lauantaiaamuna, huonosti ja pätkissä nukutun yön jälkeen, jatkoin huolestunutta odottelua. Kyselin naapureilta. Joku arveli nähneensä kissan istumassa pihakiviensä päällä varhain aamulla. Sanoi jopa olevansa 80-prosenttisen varma asiasta. Mutta jos se tosiaan oli Miiru, miksi se ei tullut kotiin?
En saanut oikein mitään aikaiseksi koko päivänä. Koko ajan odottelin Miirua saapuvaksi, ja välillä kiertelin taas etsiskelemässä sitä. Eikä mitään. Ei havaintoja. Ilmoittelu alueen Facebook-ryhmässä ei tuonut tulokseksi kuin pari myötätuntoista kommenttia. Mietin, saisinko etsijäkoirat paikalle suorittamaan etsinnän. Lueskelin netistä toimintaohjeita, mm. Kadonneen kissan etsiminen, Kadonneen kissan etsiminen.
Lauantai-iltana pistin taas pihalle ruokakupin Miirun varalta. Sain ihmeekseni nukuttua vähän paremmin kuin edellisenä yönä. Sain nukahdettua, mutta aina parin tunnin välein havahduin hereille ja kävin kurkkimassa, näkyisikö Miirua. Ei näkynyt.
Koitti sunnuntaiaamu. Päästin Tupsun ulos kahdeksan maissa. Ja samalla ovenavauksella sisään sipsutteli Miiru! Ihan muina kissoina kuin ei olisikaan ollut kahta vuorokautta poissa. Se oli reipas ja hyväkuntoinen, ihan oma itsensä. Ei edes tuntunut nälkä olevan. Oi mikä helpotus ja ilo se olikaan!
Ainoa merkki parin päivän poissaolosta Miirun suunnalta oli, että se sinä päivänä tykkäsi pyöriä normaalia enemmän jaloissa ja pysytteli lähellä ja lähistöllä kutakuinkin koko päivän.
Ikuiseksi mysteeriksi jäi, missä se nuo kaksi päivää oli. Oliko vain pidemmäksi venähtäneellä metsästysretkellä vai oliko kenties saanut tarpeekseen pihallamme niihin aikoihin vierailleesta Agressosta ja Tupsun ja Agresson välienselvittelyistä? Tai oliko kenties jäänyt jumiin johonkin autotalliin tai vajaan, ja sunnuntaina sitten päässyt livahtamaan sieltä pois?
Pääasia kuitenkin, että palasi kotiin. Tuon jälkeen ei onneksi ole tällaisia samanlaisia katoamisia ollut (nyt koputan maalaamatonta puuta äkkiä!). Nuo kaksi vuorokautta kuulostavat nyt vuoden jälkeen lyhyeltä ajalta, mutta silloin se aika oli pitkä.
Palasin töistä kotiin iltapäivällä. Tupsu tuli vastaan, Miirua ei näkynyt. Miirua ei näkynyt koko päivänä eikä iltana. Perjantai-iltana ennen nukkumaan - tai nukkumisen yrityksiin - ryhtymistä kiersin lähialueilla etsimässä. Ei mitään jälkiä. Eikä yöllä, eikä vielä seuraavana aamunakaan.
Huoli oli kova, sillä vaikka se oli ennenkin viettänyt öitä ulkona, oli se kuitenkin päivällä ja illalla tasaisin välein näyttäytynyt ja käynyt syömässä jotain. Nyt siitä ei ollut yhtään havaintoa, ei edes hännänpään vilaisua vuorokauteen.
Lauantaiaamuna, huonosti ja pätkissä nukutun yön jälkeen, jatkoin huolestunutta odottelua. Kyselin naapureilta. Joku arveli nähneensä kissan istumassa pihakiviensä päällä varhain aamulla. Sanoi jopa olevansa 80-prosenttisen varma asiasta. Mutta jos se tosiaan oli Miiru, miksi se ei tullut kotiin?
En saanut oikein mitään aikaiseksi koko päivänä. Koko ajan odottelin Miirua saapuvaksi, ja välillä kiertelin taas etsiskelemässä sitä. Eikä mitään. Ei havaintoja. Ilmoittelu alueen Facebook-ryhmässä ei tuonut tulokseksi kuin pari myötätuntoista kommenttia. Mietin, saisinko etsijäkoirat paikalle suorittamaan etsinnän. Lueskelin netistä toimintaohjeita, mm. Kadonneen kissan etsiminen, Kadonneen kissan etsiminen.
Lauantai-iltana pistin taas pihalle ruokakupin Miirun varalta. Sain ihmeekseni nukuttua vähän paremmin kuin edellisenä yönä. Sain nukahdettua, mutta aina parin tunnin välein havahduin hereille ja kävin kurkkimassa, näkyisikö Miirua. Ei näkynyt.
Koitti sunnuntaiaamu. Päästin Tupsun ulos kahdeksan maissa. Ja samalla ovenavauksella sisään sipsutteli Miiru! Ihan muina kissoina kuin ei olisikaan ollut kahta vuorokautta poissa. Se oli reipas ja hyväkuntoinen, ihan oma itsensä. Ei edes tuntunut nälkä olevan. Oi mikä helpotus ja ilo se olikaan!
Ainoa merkki parin päivän poissaolosta Miirun suunnalta oli, että se sinä päivänä tykkäsi pyöriä normaalia enemmän jaloissa ja pysytteli lähellä ja lähistöllä kutakuinkin koko päivän.
Ikuiseksi mysteeriksi jäi, missä se nuo kaksi päivää oli. Oliko vain pidemmäksi venähtäneellä metsästysretkellä vai oliko kenties saanut tarpeekseen pihallamme niihin aikoihin vierailleesta Agressosta ja Tupsun ja Agresson välienselvittelyistä? Tai oliko kenties jäänyt jumiin johonkin autotalliin tai vajaan, ja sunnuntaina sitten päässyt livahtamaan sieltä pois?
Pääasia kuitenkin, että palasi kotiin. Tuon jälkeen ei onneksi ole tällaisia samanlaisia katoamisia ollut (nyt koputan maalaamatonta puuta äkkiä!). Nuo kaksi vuorokautta kuulostavat nyt vuoden jälkeen lyhyeltä ajalta, mutta silloin se aika oli pitkä.
 |
| Nämä kuvat ovat vuoden takaisia, siltä päivältä, kun Miiru palasi poissaolonsa jälkeen kotiin. Terassin sohva kelpasi mainiosti unipaikaksi. |
 |
| Kotiinpalaaja sai heti herkkuraksujaan. |
 |
| Miiru viihtyi jopa pihakeinussa vieressäni. Milloinkaan muulloin tuota ennen tai sen jälkeen se ei ole ollut seuranani tässä keinussa. |
Kommentit
Lähetä kommentti
Ajatuksia?