Nallejahti

Meidän jättinalle Herbert halusi myös osallistua nallejahtiin. Ei auttanut, vaikka sanoin, ettei meillä ole niin isoa ikkunaa, johon Herbert mahtuisi. "Haluan mukaan", murahteli Herbert siihen malliin, että jotain oli järjestettävä. Tämä iso nalle on yleensä hyvin kiltti ja lempeä, joten jos se joskus meinaa suuttua, on sitä silloin parempi myötäillä. 

Koska tosiaan Herbertin mentävää ikkunaa ei meiltä löytynyt, pääsi hän pienen neuvottelun jälkeen ulkoilmaan. Tämä hieman jännitti minua: miten sisänalle mahtaa pärjätä ulkona, ja iskeekö ehkä jonkinlainen seikkailunhalu niin, että hän lähtee karkuteille. No, seikkailunhalun varalta Miiru ja Tupsu saivat vahtikissan roolit.

Herbertin nallejahti-into kesti kaksi päivää. Ensimmäisen hän istui puutarhatuolissa ja katseli ihmeissään ohikulkijoita. Miiru kävi aina välillä tarkistamassa, että kaikki on hyvin. Toisen päivän Herbert istuskeli tuuletustelineellä, josta näki vähän laajemmin ympäristöä. Sattui olemaan melko tuulinen päivä ja yksi iso tuulenpuuska tipautti Herbertin telineeltä maahan. Siitä hän ei oikein tykännyt ja luultavasti se veikin häneltä fiilikset jatkaa jahdattavana oloa. Hän könysi tuulensuojaan terassille istuskelemaan, ja kun hieman luntakin alkoi sataa turkille, hän palasi erittäin tyytyväisenä sisälle ja on siitä asti istunut visusti keinutuolissa luovuttamatta sitä paikkaa kenellekään muulle. 

Pikkupanda sai jatkaa Herbertin hommaa nallejahdissa. Sen etuna on koko: mahtuu hyvin pienellekin ikkunalle. 

Herbertin ensimmäisenä ulkopäivänä Miiru tarkisti usein, että nallella on kaikki hyvin.

Toiseksi päiväksi Herbert asettui kiipeilytelineelle. Nallen ilmestyminen sinne ihmetytti Tupsua.

"Mitä täällä oikein taphatuu?"

Pian Tupsukin kuitenkin ymmärsi roolinsa. Kokeneempana ulkoilijana oli hänen tehtävänsä katsoa Herbertin perään. 

 

Myös Miiru piti Herbertille seuraa.

Herbertin palattua sisänalleksi Panda sai ottaa nallejahtiroolin. 

Myös Miiru leikkii välillä olevansa nallejahdin nalle.