Lukuvinkkejä

Olen aina silloin tällöin antanut kirjavinkkejä täällä blogissa. Edellinen kerta taitaa olla viime toukokuulta, jonka jälkeen on tullut luettua aika paljon (niin, sattuneesta syystä on ollut normaalia enemmän aikaa lukemiseen kuluneen vuoden aikana). Olen kyllä todella iloinen, että kirjastot ovat nyt auki edes rajatusti eli varauksia voi noutaa. Viime kevään sulkuaika oli aika kamala. 

Mutta asiaan eli kirjoihin. Tuo ensimmäisessä kuvassa oleva Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä ei ollut yhtään niin kiinnostava ja hauska kuin nimen perusteella odotin. Ensinnäkin se ei kertonut oikeasti kuuluisista kissoista, vaan enemmän tai vähemmän kuuluisista henkilöistä ja heidän kissoistaan, tai esimerkiksi kissahahmoista heidän kirjoissaan (esim. Haruki Murakamin). Saksalaisten kirjoittajien vaikutuksesta monet näistä kuuluisista henkilöistä olivat saksalaisia ja sellaisia, joista en ollut kuullutkaan. Hauska idea siis kirjassa, mutta toteutus ei toiminut ainakaan minulle. 

Delia Owensin Suon villi laulu sen sijaan toimi. Tämä on kaunein kirja, minkä olen pitkään aikaan, tai ehkä ikinä, lukenut. 'Kaunis' on jotenkin hassu sana kuvailemaan romaania, mutta tämä oli juuri sellainen. Ja sen lisäksi myös murhamysteeri, yksin kasvavan tytön, suolikan, kasvutarina, ja paljon muuta. Aivan ihana kirja, vahvasti suosittelen lukemaan. Koska halusin tietää loppuratkaisun, ahmin kirjan melkoisella vauhdilla. Harvoja kirjoja viitsin lukea toista kertaa, ihan vain siksi, kun maailma on täynnä mielenkiintoisia kirjoja, mutta tämän aion kyllä lukea joskus tulevaisuudessa toistekin ja sillä kertaa rauhallisesti, kiirehtimättä, jokaisesta sivusta nauttien. 

Sitten muihin kirjoihin: 

Heidi Köngäs: Luvattu. Eräs viime kevään kirjoituskurssilainen mainitsi Heidi Köngäksen (taivutinkohan sukunimen oikein? Könkään?) yhdeksi suosikkikirjailijoikseen. Tunnen hävettävän vähän suomalaisia naiskirjailijoita ja niinpä myös tämä oli itselleni uusi tuttavuus. Tämä kirja vie 1800-luvulle piikojen ja renkien maailmaan. Hieno kirja, koskettava tarina, hienoa kieltä. Aion ehdottomasti lukea myös lisää Köngästä. 

M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö. Scifin/dystopian (tai käyttäen äskettäin oppimaan uutta määrittelyä 'spekulatiivisen fiktion') ystäville ehdottoman suositeltava kirja! Minut tämä kirja imaisi mukaansa heti ensimmäisestä lauseesta alkaen. Luin sen viime toukokuussa, jolloin pandemia oli vielä varsin tuore asia eikä koronaviruksesta tiedetty läheskään niin paljon kuin nyt. Kirjassakin virus valtaa maailmaa, mutta kirjan virukseen verrattuna covid-19 on kesy ja hallittava vihollinen. Kirjan virus nimittäin muuttaa ihmiset toisiaan syöviksi sienirihmastoiksi. Niin, kuulostaa hullulta, mutta tarina on kirjoitettu aivan loistavasti ja myös loppuratkaisu on hyvä. 

Piia Leino: Yliaika. Taivas. Myös Piia Leino kirjoittaa dystopioita. Molemmat kirjat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, muutaman vuosikymmenen päähän, ja tapahtuvat Suomessa, mikä tietysti tuo oman mielenkiintonsa lukemiseen. Tykkäsin kummastakin kirjasta, mielenkiintoiset tarinat, jotka toivottavasti eivät tule olemaan tulevaisuutta. Tartuntapintaa nykyaikaan on kuitenkin niin paljon, että saattaisihan noinkin käydä. 

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Tämä kirja voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2018 enkä yhtään ihmettele. Tavanomaisesta poikkeavalla tavalla kirjoitettu romaani vaati aluksi hieman totuttelua, mutta kun kaikki odotukset heitti pois ja vain antautui kirjan vietäväksi, oli tämä todella hieno lukukokemus. 

Jo Nesbo: Macbeth. Eräs brittikustantamo on pyytänyt joitakin suosittuja kirjailijoita kirjoittamaan Shakespearen näytelmistä nykyaikaan sijoittuvat versiot. Nesbo oli yksi projektiin mukaan kutsuttuja ja hän kirjoitti uusiksi Macbethin, sijoittaen sen tapahtumat 1970-luvulle synkkään, likaiseen kaupunkiin, jossa Macbeth johtaa poliisin erikoisjoukkoja ja taistelee moottoripyörä- ja huumejengejä vastaan. En tunne alkuperäistä näytelmää, mikä hieman haittasi lukukokemusta, koska monet (kaikki) viittaukset alkuperäiseen menivät minulta enimmäkseen ohi. Jos alkuperäisen teoksen tuntee, saa kirjasta varmasti paljon enemmän irti kuin minä nyt, mutta oli se tällaisenaankin hyvä. 

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen. Tämä kirja on jostain syystä käsittämättömän suosittu ja menestynyt. Minä en tykännyt. Voin ymmärtää, että julkaisuaikanaan 1960 se on sohaissut Amerikassa rotusortomuurahaispesää oikein kunnolla, mutta siltikään en syttynyt tästä.
                       Kaikki taivaan linnut. Vaikka en Leen ensimmäisestä kirjasta syttynytkään, luin kuitenkin myös tämän jatko-osan, joka on julkaistu vasta ihan äskettäin, vaikka ilmeisesti kirjailija olikin kirjoittanut sen jo ennen tuota ensin ilmestynyttä. Ihan luettava, mutta en tämänkään jälkeen ymmärrä kirjan/kirjojen suosiota. 

Camilla Läckberg: Vingar av silver (Hopeasiivet). Läckbergin kirjat luen ruotsiksi, vaikkei se enää kovin helposti sujukaan. Pitäisi lukea vähän enemmänkin ruotsiksi, niin kielitaito pysyisi edes jollain lailla yllä. No, kuitenkin. Läckberg on ainakin toistaiseksi jättänyt Fjällbackan murhamysteerit ja kirjoittaa nyt kolmiosaista (tai ehkä enemmänkin, mistäs sitä tietää) sarjaa Fayesta, joka ensimmäisessä osassa (Kultahäkki) lavasti miehensä tyttärensä surmaajaksi, perusti menestyvän yrityksen ja häipyi Ranskan Rivieralle tyttärensä (joka ei siis oikeasti kuollutkaan) ja äitinsä kanssa. Tuo ensimmäinen osa tarinaa oli ihan ok, hyvää viihdettä. Tämä kakkososa tuntui kovin keinotekoiselta jatkolta siihen, ja voi että minua ärsytti sen miesvihamielisyys ja feministisyys. Uh. Lisäksi tarina petasi lopussa liian selvästi kolmatta osaansa. 

Lucinda Riley: Kuun sisar. Auringon sisar. Muutama kirja lisää Rileyn Seitsemän sisarta -sarjasta tuli myös luettua. Mukaansatempaavia tarinoita nämäkin. Mielenkiinnolla odotan sarjan viimeistä osaa, jossa varmaankin paljastuu, miksi sisarusten adoptioisä lavasti kuolemansa. Tai jos ei paljastu, niin aikamoinen pettymys. 

Lucy Dillon: Ikuisen onnen salaisuus. Tämän kirjan itse asiassa mainitsinkin blogissa heti sen luettuani syyskuussa. Kun kaipaa tarinaa sydänsuruista, niistä selviytymisestä ja uudesta rakkaudesta, tätä voi suositella. 

Anthony Doerr: Davidin uni. Olin lukenut Doerrilta aiemmin kirjan 'Kaikki se valo jota emme näe'. Se oli aivan loistava, joten odotukset tätä hänen esikoistaan kohtaan olivat tietenkin korkealla. Ei kirja ollenkaan huono ollut, mutta ei tietenkään yltänyt tuon hänen läpimurtoteoksensa tasolle. 

Kate Morton: Kellontekijän tytär. Kiintoisa tarina, joka tapahtui osin nykyajassa, osin menneisyydessä, jotka sitten lopulta yhdistyivät samaan tarinaan. Sellainen perinteinen hyvän tarinan romaani. 

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. Yleensä luen kirjat, mutta tämän kuuntelin äänikirjana, koska kaipasin pitkälle automatkalle tekemistä. Tietenkin tämä oli hyvä kirja, on se sen verran ollut esillä ja Finlandia-palkintoehdokaskin. Jotenkin tämä kuitenkin vähän ärsytti minua, mutta se saattoi johtua ihan siitä, että kirjan lukija on Krista Kosonen, jolla on tapana lukea liian eläytyvästi minun makuuni. 

Albert Camus: Rutto. Ajattelin, että tämä olisi kiinnostaa luettavaa nyt, kun nykyinen pandemiatilanne vastaa pitkälti sitä, mikä tässä kirjassa on rajattu vain yhteen kaupunkiin. Vaan ei oikein. Kirjassa ja maailmantilanteessa oli liikaa samaa eli tämä ei nyt oikein tarjonnut todellisuuspakoa, vaan enemmänkin lisäsi ahdistusta. 

Arttu Tuominen: Leipuri. Tuomisen dekkareissa on kiinnostava juoni, hänessä on hieman jotain nesbomaista, samoin kuin Labyrintti-sarjan päähenkilössä, Janne Rautakorvessa. En vain tajua, miksi yhteen poliisilaitokseen on voinut eksyä niin monta mätää tai pervoa poliisia. Kai kirjasta saisi kiinnostavan ja mielenkiintoisen ilmankin sellaisia sivuhenkilöitä. Lisäksi minua ärsyttää, kun Tuominen käyttää miespoliiseista sukunimeä, mutta kirjan ainoa naispoliisi on aina mainittu etunimellä. Miksi ihmeessä? 

Max Seeck: Uskollinen lukija. Pahan verkko. Tämä suomalainen dekkaristi oli itselleni uusi löytö viime syksynä. Ja hieno löytö olikin. Kirjat imaisevat mukaansa. Ehkä niiden lopetuksessa olisi vähän hiomista, mutta dekkareiden ystäville näitä voi joka tapauksessa suositella. 

Stefan Merrill Block: Unohdettujen tarinoiden kirja. Hieno kertomus nuoren pojan selviytymisestä äidin sairastuttua Alzheimerin tautiin. 

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina. Olen päässyt Ferranten Napoli-sarjassa vasta toiseen kirjaan. Ensimmäinen oli ihan ok enkä siksi pitänyt kiirettä edetä seuraavaan. Tämä kakkososa kuitenkin vei jo minutkin mukanaan eli ahmin kirjan parilla istumalla joululomalla ja odottelen innolla kolmannen osan lukemista, joka tosin ei taida tapahtua ihan lähitulevaisuudessa, sillä lukematta on monta muutakin kiinnostavaa kirjaa. 

Selja Ahava. Eksyneen muistikirja. Ennen kuin mieheni katoaa. Ahavan kieli lumoaa näissäkin kirjoissa, mutta en pitänyt näistä yhtä paljon kuin 'Taivaalta tippuvat asiat' -kirjasta. 

Haruki Murakami: Pimeän jälkeen. Murakami oli johonkin aikaan suosikkikirjailijani, mutta valitettavasti ei enää. Olihan tämä ihan ok kirja, mutta kaipaan hänen kirjoihinsa isomman ripauksen epärealistisuutta, maagista realismia. 

Ruth Ware: Lumimyrsky. Ihan ok dekkari, hieman Agatha Christien 'Eikä yksikään pelastunut' kirjan oloinen. 

Mikael Bergstand: Delhin kauneimmat kädet. Olipas hauska lukukokemus keski-ikäisestä ruotsalaismiehestä, joka päätyy vuodeksi Intiaan. Elävää kuvausta Intiasta, jonne tuskin koskaan itse uskaltaudun matkustamaan. Aloin juuri lukea kirjan jatko-osaa 'Sumua Darjeelingissa - ja teetä'. Toivottavasti se jatkaa samaa rataa kuin tuo ensimmäinen. 

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista. Moriarty oli itselleni uusi kirjailijatuttavuus. Ainakin tämän kirjan perusteella luen varmasti lisääkin hänen kirjojaan. Tämä oli piristävällä tavalla erilainen rakkausromaani. 

Ranya ElRamly: Auringon asema. ElRamly (nyk. Paasonen) kirjoittaa esikois(ainokais)kirjassaan suomalaisen äitinsä ja egyptiläisen isänsä tarinan, noin yksinkertaistettuna. Lainasin ja luin kirjan, kun sitä niin kovasti suositeltiin nykyisellä kirjoituskurssillani. Ihan hieno kirja, kaunista kieltä, ja varsinkin kirjan ensimmäinen luku on upea. Mutta ei kuitenkaan oikein minun tyyliin tällainen kirja, liian paljon toistoa äidin sinisistä silmistä, isän tulesta, äidin hennosta vartalosta ja niin edelleen. 

Siinäpä ne! Ei aivan kaikki, mitä olen tullut lukeneeksi, mutta valtaosa kuitenkin. Toivottavasti saat näistä vinkkejä omalle lukulistallesi.