Keväällä hyvässä vauhdissa ollut villasukkakauteni päättyi pieneen sukkapuikko-onnettomuuteen. Siitä lisää hieman myöhemmin. Nyt olen kuitenkin saanut syksyn neulontakauden käyntiin, ja ai että kun se onkin mukavaa - ja koukuttavaa puuhaa. Esittelen tällä viikolla nämä syksyn ensimmäiset tuotokseni, siitä otsikon "villasukkaviikko".
Vaikka omastakin hyllystä löytyy sukkaohjekirjoja ja -lehtiä useampi, jotenkin sitä aina etsii uusia ja kirjastosta on aina tarkistettava neulontaohjeiden hylly. Sieltä löytyi Niina Laitisen Satumaiset silmukat -kirja, jossa on useitakin kivoja ohjeita. Toistaiseksi olen neulonut kirjan ohjeilla kahdet sukat, mikä on minulle jo paljon, ja saattaa olla, että neulon vielä lisääkin, jos saan pidettyä kirjan lainassa itselläni.
Kirjan ohjeiden käytettävyyttä lisää suuresti erittäin kattava vaihtoehtoisten lankojen luettelo. Aloitin neulontakauden taas sillä periaatteella, että vanhat langat on ensin käytettävä pois. Siivosin kesällä vaatehuoneen (joka siis on kaikkea muuta kuin vaatehuone, roinahuone olisi sille oikeampi nimitys), ja vaikka lopulta sainkin tavarat siellä niin siistiin järjestykseen, että edelleenkin ilahdun joka kerta sen oven avatessani, oli minulla vaikeuksia löytää järkevä paikka kaikille omistamilleni langoille. Niinpä niitä tarvitsisi nyt vähentää, ei lisätä.
Näihin sukkiin, jotka kirjassa kulkevat nimellä Metsän taika ja on neulottu kahdella eri vihreällä, päätin käyttää varastoistani löytyneitä Gjestal Maija-lankoja. Tykkäsin kyllä kovasti alkuperäisen ohjeen metsäisestä värityksestä, mutta ei tämä petrooli-valkoinenkaan huono yhdistelmä ole.
Unten mailla ollut Tupsu-reppana joutui - tai pääsi - sukkien taustamalliksi.
 |
Niin, se keväinen sukkapuikko-onnettomuus. Se tapahtui huhtikuun loppupuolella. Työn alla oli silloin "flamingot auringonlaskussa" -sukat (kuvassa alla), ja olin laskenut työn olohuoneessa lattialle sohvapöydän päätyyn, kun olin mennyt käymään jossain. Oli ilta, pimeää, ja olohuoneessa hämärä valaistus. Jostain syystä tulin sellaisella reippaudella takaisin sohvaa kohti, että kun astuin vauhdilla ja koko painollani tämän neuletyöni päälle, siitä pystyssä ollut puikko upposi syvälle jalkapohjaani. Uhhuh. Kyseessä oli puinen, koivuinen puikko, joten en olisi uskonut moisen olevan edes mahdollista, mutta niin se vain sinne upposi, muutaman sentin matkalta. Katkesi kyllä myös, mutta ensin upposi. Jalkaterän takaosaan, suunnilleen siihen, missä alkaa olla pehmeää kantapään jälkeen.
Ihan ensimmäinen ajatukseni oli "en taatusti lähde terveyskeskukseen tämän takia!". Korona jylläsi silloinkin, joten en todellakaan olisi lähtenyt lääkäriin moisen takia. Mutta puikko jalkapohjassa näytti kieltämättä pahalta. Niin pahalta, että halusin sen siitä heti pois. Sen enempää ajattelematta - järkytys esti järkevät ajatukset - kiskoin puikoin pois siinä sohvalla, valkoisen maton päällä. Eikä käsillä ollut edes mitään paperia tai muuta, millä painaa haavaa. Koska vertahan sieltä tuli melkoisesti. Olin lisäksi yksin kotona, joten en voinut huutaa ketään apuun.
Loikin yhdellä jalalla kylppäriin, jossa sain paperilla painettua haavaa ja tyrehdytettyä verenvuotoa. Olen aina hyvin huonosti kestänyt nähdä verta, ja varsinkin omaani, ja niinpä kun satuin vilkaisemaan itseäni peilistä, näin siellä täysin valkoisen naaman. Olin lakanan valkoinen ja huuletkin enemmän valkoiset kuin punaiset. Olo oli melko heikko.
No, loppu hyvin kuitenkin. Lääkekaapista löytyi desinfiointisuihketta ja sideharsoa, jolla sain paketoitua jalkani. Oletin, että toipumiseen olisi mennyt kauan, mutta jalka aristi astumista hieman vain seuraavan päivän. Toisena päivänä tapahtuman jälkeen se oli jo lähes normaali, kolmantena oli jo kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Valkoinen matto, joka oli saanut osakseen jonkin verran veriroiskeita, toipui ja puhdistui myös, kun samantien jalan paketoituani puhdistin tahrat kylmällä vedellä.
Sen tästä kuitenkin opin, etten enää säilytä puikkoja tai keskeneräisiä neulomuksia lattialla.
 |
| Tämä onnettomuustyö on edelleen kesken. |
Kommentit
Lähetä kommentti
Ajatuksia?